20140116

Rakkauden kesä 2014

Kaikki jotka on joskus jossain tavarapelissä ollut mukana, tietää sen näytteiden ja koe-erien ihanuuden.
Kaikista uusista tuotteista tulee enemmän tai vähemmän malleja, jotka sitten siirtyy milloin mitäkin kautta joko henkilökunnan myyntiin tai roskiin, kun aika on.

Pitkä tarina lyhyenä, tavaraa kertyy nurkkiin minkä kerkiää.
Nyt, kun vastaan näistä intiimeistä tuotteista, löytyy siis hyllyltä ja varastoista näitäkin näytteitä.

Tiedustelin josko miehelläni olisi ollut ajatuksia siitä, että mitä tuotteille tehdään.
Hän ehdotti, että tekisin meidän tuppukylälle palveluksen ja lähtisin meidän "ostarille" jakamaan pennuille kumeja.
Teiniraskauksien ainoa ehkäisyhän on ehkäisy. En tosin tiedä miten tällainen hyväntekeväisyys otettaisiin vastaan. Onko tämä sarjaa "jos välität, älä välitä"?

En kestäisi sitä vastuuta, että minun jakamani kumit hajoaisivat "käsiin" ja pikku-micat ja pikku-pommiinat saisivat alkunsa minun tekemisieni vuoksi.
Sehän tarkoittaisi, että kymmenen vuoden päästä ne pummii mua hakemaan niille tupakkaa ja alkohoolia.
Että ketä se kumien jakaminen oikein hyödyttää?

Työkaveri kertoi, että Tallinnan laivalla oli kerran jaettu kumeja.
Tosin mä luulen, että Tallinnan laivan risteilyjen sängyillä on klamydia useammin, kuin siellä tarjoillaan aamiaista.

Sitä saattaisi helposti saada puuman maineen, jos kymmenen vuoden ikäero riitää siihen luokitteluun, kun jakelisin kundeille kumeja kylillä. Näen jo iltalehden otsikon "Kumi-Puuma jäi kiinni itse teossa! Katso kohukuva!"

No, kumeista on muutenkin toki hyötyä, kuin vain raskauden ehkäisyssä.
Saattaa saada vaikka tauteja.
Tapailin seitsemisen vuotta sitten sellaista poikaa, joka oli tartuttanut (ilmeisesti vahingossa siis) tyttöystäväänsä klamydian. Koska ei kehdannut tunnustaa tytölle, oli hän aamupuuroon ujuttanut antibiootit. Jännä, että se säätö ei kestänyt kauaa.

Muistakaa vaaleassa piparissa ei ole hiivaa.

Iia











20140114

Ja työntekijä kiittää!

Suurin kiitos mitä yritys voi työntekijälleen antaa, on maksaa palkkaa (ja mielellään vielä ajallaan, ja sovittuna summana verokortin kautta). 

Ja tälle työntekijälle se päivä koittaa ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen huomenna. Tilille tulee palkka! Siis ihan oikeaa rahaa!!

Töissä on vierähtänyt jo yli kuukausi ja 05.00 herätyksistä huolimatta, olen tykännyt hommasta.
On ollut kivaa tutustua uusiin tuotteisiin, ihmisiin, järjestelmiin, toimintatapoihin ja menettelyihin.
Näistä anivarhaisen herätyksistä johtuen, töiden jälkeen päässä ei juuri liiku mitään.
Mä olin paljon hauskempi ja tekstiä tuli paljon enemmän työttömänä. Tosin mä olin paljon enemmän kännissäkin silloin..

Tämän viikon maanantaina kaiholla ajattelin klo 10 zumbaa, johon osallistuttiin työttömän kaverin kanssa. Nyt mä olen siihen aikaan ollut jo neljä tuntia töissä. Kyllä siinä työttömyydessä oli puolensa, ilman muuta.

Työllistymisessä on se hyvä puoli, että koska saa sitä kauan odotettua palkkaa voi hankkia itselleen yhtä sun toista kivaa.
Ennakoin ja tilasin itselleni alennuksesta uudet kengät jumppaan ja juoksuille. 
Meillä on täällä pikkukylässä näppärä sivuposti vielä hetken aikaa, ennen kuin siirtyy keskustaan pääpostiin.

Kun muutettiin näille seuduille, mieheni, joka on täältä kotoisin sanoi minulle, että sivupostimme on R-Kioskissa tien toisella puolella. Ihmettelin silloin, että mitä se oikein höpöttää ja, kun ensimmäinen postipaketti tuli, hyppäsen autoon ja ajelin pääpostille. 
Siellä asiakaspalvelija kertoi, että paketti löytyy sieltä teidän sivupostista, R-Kioskilta. Niin kuin mies oli kertonut. Minähän en uskonut. Eihän nuo ole oikeassa. Ja miten se olisi voinut tietää, sehän on asunut täällä vasta 30 vuotta..

Tämä osa "kylästä",  jossa siis nyt asumme on jäänyt minulle nuorena hyvin vieraaksi. Ehkä siksi, että minulla oli niin vahva käsitys siitä, että kaikki täällä asuvat on narkkareita ja hulluja.
Se uskomus oli niin vahvassa, että illalla pelotti kävelyttää koiraa. Eikä tätä uskomusta vähentänyt se, että satuttiin ensin asumaan koko kylän ainoan kuppilan lähellä. Sieltä kuului välillä ihan kamala älämölö. Niin kuin tietenkin joka paikasta, jossa on kuppila ja asiakkaat +50 ja työttömiä.

Viime kesänä innostuin pienessä nosteessa sitten jakamaan näitä mielipiteitäni kesäjuhlissa, kiven heiton päässä mm. siitä kuppilasta.
En siinä intoutuessani huomannut ajatella, että kaikki ympärillä olevat ihmiset hiljentyivät kuuntelemaan, kun haukuin heidän kotikulmiaan "huumekyläksi" ja "rikollisten pesäkkeeksi". Noin muutaman mainitakseni.
Kaikki ympärilläni olevat ihmiset olivat myös ihan tavallisia, kunnon kansalaisia ja asuneet tässä "huumekylässä" syntymästään asti tai ainakin yli 30 vuotta.

Asiaa ei parantanut emännän ja isännän silmissä se, ettei meillä ollut mitään viemisiä mennessämme, mutta joimme kyllä ahkerasti mieheni kanssa heidän viinakset ja syötiin ruuat. Taisin jopa voittaa mölkky- pelin, enkä tuntenut yhtäkään osallistujaa.

Noissa juhlissa tapahtui kyllä hyvääkin.
Isäntä yhytti meidät kessulta ja piti kamalan puheen sen haitallisuudesta.
Nyt puoli vuotta myöhemmin on lakko edelleen pitänyt.

Kutsua tuskin tulee enää koskaan, mutta minulla oli hauskaa ainakin niin pitkälle, kuin muistan.
Ajoin kotimatkalla Jopolla ojaan ja takarenkaan soikeaksi. Että ei se ihan halvaksi meillekään tullut.

Huomenna money, money, money! 

Palkkapäivän kynnyksellä,
Työntekijä

20140104

Road Trip

Työntekijällä on ihana, ihana pitkä viikonloppu!

Työssä käymisen yksi eduista on se, että viikonloppu tuntuu todella viikonlopulta. Perjantaina tapasin ihanan, ihastuttavan työttömän ystäväni salin ja snacksien parissa ja hän kysyi tapaamisemme aikana kahteen kertaan, että mikä päivä nyt on.
Vaikka kaiholla ajattelen sitä aikaa, kun jokainen päivä tuntui lauantailta, niin on aika hienoa kyllä stten, kun se perjantaikin koittaa. Se oikeasti tuntuu perjantailta. 

Koska pääsemme nauttimaan pitkästä viikonlopusta, niin päätimme lauantaina Pampun kanssa löhteä mökille pyörähtämään.
Mieheni mökille on onneksi vain parin tunnn matka. Joten tämmöinen viiknloppu pyrähdys on harvinaisen helppo suorittaa.
Siinä pakatessani viikonlopuksi kassia, mietin lapsuuteni automatkoja.

Meillä asuu sukulaisia Turuus ja Toijalassa, joten niitä välejä tuli varsinkin kesällä istuttua.
Lisäksi elämäni sankarin, isäni, ollessa maailman tai ainakin minun maailmani paras perhomies, tuli joskus istuttua autossa aina Norjaan ja takaisin.

Kerran koko perhe lähti norjaan aamuyöstä, kun lapset vielä nukkui.
Äiti nosteli meidät autoon ja startattiin kohti Lappia ja aina Norjaan saakka.
Jossain hieman ennen Tamperetta alkoi sakki herätä yöpuvuissaan takapenkillä.
Minulla oli niihin aikoihin lempivaatteenani isosiskoni vanha kukkamekko. Kukkamekko oli ikivanha, trikoinen, haalistunut, kauhtunut rääsy, mutta se oli minun rääsy. Rakastin sitä enemmän, kuin mitään vaatetta koskaan ennen.
Tiedustelin toki heti herättyäni, että missä tämä asujen aatelinen oikein on? 
Koska tämä pala 80-luvun alkua oli ollut likainen, äitini oli heittänyt sen pyykkikoppaan ennen lähtöämme.
Kutsuin itseäni pienenä Iiaksi ja siitä tulikin hyvin rimmaava rallatus (huutoitku) melkein Ruotsiin asti, kun takapenkki karjui "Missä Iian kukkamekko? Missä Iian kukkamekko? Iia TAHTOO kukkamekon?!"

Tedättehän ne sulosoinnut, kun lapsi on päättänyt haluta jotain ja on myös päättänyt olla luovuttamatta? Sitä non-stop monta tuntia.
Lopulta isäni kertoi rakentavaan sävyyn hankkivansa minulle joka v*tun kukkamekon täältä ruotsiin, kunhan hiljenen! Hiljenin. 

Kahden viikon reissun jälkeen menin ensimmäisenä kotona pyykkikorille ja kaivoin sen rääsyn päälleni.

Vielä tänäkin päivänä huomaan välillä etsiväni Etsystä samankaltaisia mekkoja.
Se oli niin rakas se.

Nyt ei ole kukkamekoille tarvetta. Ulkona ei tosin ole lunta, eikä juuri pakkastakaan...
Kaksipäivää työntekijä vetää lepiä ja sitten taas alkaa töissä uurastus. Kuten sanoin, onneksi sinne on ihan kiva mennä.


Vanhimmat ja parhaimmat ystävät, sukulaiset ja joskus tuo oma pamppukin kutsuu minua edelleen Iiaksi.
Pari vuotta sitten huomasin, että suomessa on jopa ristittykin muutama lapsi siksi.
Eli jossain joku saattaa nytkin itkeä Iian kukkamekon perään.

Iia, the työntekijä


20140101

Uusi Vuosi, uusi työ

Työntekijä havahtui tänään outoon tunteeseen.
Minusta on kiva mennä töihin.

Työurani alussa olin niin innostunut duunari, että työpäivän jälkeen tuntui, kuin voisi palata takaisin töihin tekemään toisen vuoron.
Jossain tämän melkein 15-vuotisen uurastuksen aikana se ei kuitenkaan aina ole siltä tuntunut.

Samalla lailla jossain matkan varrella minulla oli sellainen kuvitus ja ajatelma, että jossain vaiheessa ihminen on valmis. Kaikki tieto ja taito vain saavuttaa ihmisen ja maailma aukenee. Varmaan ehkä muutenkin, mutta nimenomaan työn merkeissä.
Jossain sitä kuulemma kutsutaan koulutukseksi. Go figure.

No jos tämä vuosi on jotain opettanut, niin juuri sen, ettei koskaan ole valmis.
Ei töissä, eikä omassa elämässä. Sinä hetkenä, kun niin erehtyy ajattelevansa, tietää olevansa väärällä tiellä.
Viime vuoden aikana olin töissä kolmessa eri yrityksessä, joissa jälkimmäisessä tosin nyt vain hetken.
Jokainen näistä töistä opetti minulle suuresti, oli se aika lyhyt tai pitkä. Eniten opin ihmisiltä ympäriltäni.
Jokaisesta työpaikasta on taskuun jäänyt yhtä ja toista, mutta toivon, että viime vuoden aikana kerrytetyt ystävät tulevat seuraamaan minua läpi loppumatkan.

Ja jos joskus erehdyn perustamaan oman yrityksen niin ainakin minulla on aivan äärettömän upeat tyypit ympärillä, jotka voin ylipuhua alipalkalla urakkaan mukaan.

Aikaisemmin lupasin puhua Pamppu-Patesta. Tämä mystinen hahmo on siis se mies, joka asuu meillä.
Hän totesi yhtenä päivänä kovin romanttiseen sävyyn olevansa aina minun tukenani, kaikessa ja nostavansa minut ylös tarvittaessa. Olin jo ehtinyt herkistyä ja ojensin käteni silittääkseni rakkaan Pamppu-Pateni poskea, kun hän jatkoi "jos jaksan".
Kun kysyin voinko siteerata häntä sopivan paikan tullen, hän halusi välttämättä keksiä itselleen lempinimen. 
Ehdotin kylläkin Putkimies Patea, mutta jostain syystä hän katsoi paremmaksi pampun. Tähän kuuluu myös kädenliike, jota en nyt millään osaa kuvailla. Ihan todella en.

Edellinen vuosi on onneksi historiaa ja kaikista tästäkin blogista löytyvistä vanhojen juttujen muisteluista tulisi satapäin tikkuja silmiin.
Isoin asia varmasti konkurssi.

Oli se hurjaa katsoa, kun meidän lähin myymälä sulki ovensa lopullisesti.
Ajatella, ympäri kotimaan yli 100 myymälää sulkee ovensa tänä vuonna ja kaikki ne työntekijät jää etsimään töitä. Toisaalta, kuten äitini (ja muuten nykyinen esimieheni) sanoo sääli on sairaus.
Olen koko ajan enemmän ja enemmän sitä(kin) mieltä, että kaikki on itsestä kiinni. Ihan kaikki. Vain sinä voit päättää mitä elämältäsi haluat ja tehdä sille asialle jotain.
Toivon siis, että edes osalle konkurssi oli todellinen onnenpotku. Ehkä sen kautta löytyy jotain uutta ja mahtavaa elämään.

Tärkein, että elämästä löytyy niitä Pamppu-Pateja, jotka nostavat sinut ylös (jos jaksavat, eli kannattaa valita vahva Pamppu) ja auttavat, kun asiat tuntuvat vaikeilta.

Ennen kaikkea työllistynyt on kiitollinen viime vuodesta, vaikkei se ollut hohdokas niin se opetti kantapään kautta monta asiaa.

Jotenkin tuntuu nyt hyvältä lopettaa tämä teksti Kukka Pojan sanoihin kiitollisuudesta:

"Ei saa kuolla suruun konkurssista
Ei se saa eksyttää mua kurssista

Vaikka kaikki ei ookaan perfektii
Pelkkää simaa ja serpentiinii
Välillä on hyvää ottaa perspektiivi
Laajentaa näköpiirii
Ja kun näkee maailma, 
avaraa ja julmaakin kenties huomaankin, 
on paljon, mitä ottaa selviönä
mullekin alkaa selvitä 
pikku hiljaa"

Työntekijä lähtee tästä surffailemaan kesän matkoja. Mielessä siintää jo kesäloma ja ulkomaat. 

Ihanaa alkanutta vuotta 2014!

Työntekijä