Työssä käymisen yksi eduista on se, että viikonloppu tuntuu todella viikonlopulta. Perjantaina tapasin ihanan, ihastuttavan työttömän ystäväni salin ja snacksien parissa ja hän kysyi tapaamisemme aikana kahteen kertaan, että mikä päivä nyt on.
Vaikka kaiholla ajattelen sitä aikaa, kun jokainen päivä tuntui lauantailta, niin on aika hienoa kyllä stten, kun se perjantaikin koittaa. Se oikeasti tuntuu perjantailta.
Koska pääsemme nauttimaan pitkästä viikonlopusta, niin päätimme lauantaina Pampun kanssa löhteä mökille pyörähtämään.
Mieheni mökille on onneksi vain parin tunnn matka. Joten tämmöinen viiknloppu pyrähdys on harvinaisen helppo suorittaa.
Siinä pakatessani viikonlopuksi kassia, mietin lapsuuteni automatkoja.
Meillä asuu sukulaisia Turuus ja Toijalassa, joten niitä välejä tuli varsinkin kesällä istuttua.
Lisäksi elämäni sankarin, isäni, ollessa maailman tai ainakin minun maailmani paras perhomies, tuli joskus istuttua autossa aina Norjaan ja takaisin.
Kerran koko perhe lähti norjaan aamuyöstä, kun lapset vielä nukkui.
Äiti nosteli meidät autoon ja startattiin kohti Lappia ja aina Norjaan saakka.
Jossain hieman ennen Tamperetta alkoi sakki herätä yöpuvuissaan takapenkillä.
Minulla oli niihin aikoihin lempivaatteenani isosiskoni vanha kukkamekko. Kukkamekko oli ikivanha, trikoinen, haalistunut, kauhtunut rääsy, mutta se oli minun rääsy. Rakastin sitä enemmän, kuin mitään vaatetta koskaan ennen.
Tiedustelin toki heti herättyäni, että missä tämä asujen aatelinen oikein on?
Koska tämä pala 80-luvun alkua oli ollut likainen, äitini oli heittänyt sen pyykkikoppaan ennen lähtöämme.
Kutsuin itseäni pienenä Iiaksi ja siitä tulikin hyvin rimmaava rallatus (huutoitku) melkein Ruotsiin asti, kun takapenkki karjui "Missä Iian kukkamekko? Missä Iian kukkamekko? Iia TAHTOO kukkamekon?!"
Tedättehän ne sulosoinnut, kun lapsi on päättänyt haluta jotain ja on myös päättänyt olla luovuttamatta? Sitä non-stop monta tuntia.
Lopulta isäni kertoi rakentavaan sävyyn hankkivansa minulle joka v*tun kukkamekon täältä ruotsiin, kunhan hiljenen! Hiljenin.
Kahden viikon reissun jälkeen menin ensimmäisenä kotona pyykkikorille ja kaivoin sen rääsyn päälleni.
Vielä tänäkin päivänä huomaan välillä etsiväni Etsystä samankaltaisia mekkoja.
Se oli niin rakas se.
Nyt ei ole kukkamekoille tarvetta. Ulkona ei tosin ole lunta, eikä juuri pakkastakaan...
Kaksipäivää työntekijä vetää lepiä ja sitten taas alkaa töissä uurastus. Kuten sanoin, onneksi sinne on ihan kiva mennä.
Vanhimmat ja parhaimmat ystävät, sukulaiset ja joskus tuo oma pamppukin kutsuu minua edelleen Iiaksi.
Pari vuotta sitten huomasin, että suomessa on jopa ristittykin muutama lapsi siksi.
Eli jossain joku saattaa nytkin itkeä Iian kukkamekon perään.
Iia, the työntekijä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti