Päivä 1

Oikeastaanhan tämä ei vielä ole päivä 1, mutta päätin nyt kuitenkin aloittaa tästä päivästä, kun minut irtisanottiin, enkä ensimmäisestä työttömyyspäivästä, kuten ensin oli tarkoitus.

En täällä sen kummemmin jaarittele historiaani, koska en usko sen ketään kiinnostavan.
Mielenkiintoisempaa on se mitä nyt tapahtuu.

Kovin moni ei tässä maassa voi nostaa kättä pystyyn ja sanoa olleensa mukana pörssiyhtiön konkurssissa. Minä voin. Siihen en ota kantaa oliko se minun mielestäni hyvä vai huono juttu, enkä rupea jälkiviisaaksi kertomaan mitä olisi tai ei olisi pitänyt tehdä. Ketähän sekin enää hyödyttäisi?

Joka tapauksessa harvalukuisessa joukossa olen mukana, aivan mahtavien ihmisten kanssa, tottakai. Jokaisen yrityksen (pienen ja ison) takana on ihmiset.
Tämä on minun tarinani mitä tapahtui, kun yritykseltä otettiin hengityskone irti, mutta ihmiset jäivät jäljelle. Missä ja miten? Aika näyttää.

Olen kirjoitellut jo koko viikon hakemuksia sinne ja tänne. Nyt toki kieli pitkällä odottelen vastauksia.
Jospa ei sittenkään tarvitsisi mennä työkkäriin 5.pvä.
Onkohan enää suomalaisia kenen ei koskaan tarvitse sinne mennä? Voiko siltä joku tänä päivänä säästyä?
Olen myös miettinyt, kuinka pitkään kotona riittää ruoka, niin ettei tarvitse käydä kaupassa. Kuinka monet pitsa-taikinat saa jauhosäkistä aikaiseksi jne.

Päivän kerrallaan on se ohje, jota olen nyt paljon kuullut. En ollut ajatellut vaipua masennukseen, mutta, kun työt loppuu niin ihan mielenosoitukseksi en nouse ainakaan kahteen päivään sängystä, kuin syömään, vessaan ja koiraa ulkoiluttamaan. Ainiin, ja lukemaan seiskasta Johanna Tukiaisen kuulumiset.
On aina lohduttavaa tietää, että jollain toisella menee vielä huonommin.


Kuten rakas äitinikin niin usein on todennut: yksin se on lehmän paskakin pellolla.
Tästä se lähtee. Kohti työttömyyttä ja sen yli.